Olen ilmeisesti aktivoitumassa tässä harrastuksessa, kun yllätin itseni Isabellan huoneen lattian teossa. Lankkuja levittelin lattialle jo pari kuukautta sitten, mutta homma vain jostain syystä jäi odottelemaan. Hidasta tämä touhu tahtoo välillä olla, minä kun olen semmoinen jahkaaja. Ihan katteeksi käy, kun käy toisten blogeissa ihastelemassa vastaavia projekteja. Miten ihmeessä ne kerkee tehdä niin paljon lyhyessä ajassa.
Huone on siis tehty vanhaan kaappiin, jota on esitelty aiemmin. Lankkulattia toteutettiin pöytätabletista, sopivan löysin Stockmannilta. Hajotin tabletin ja leikkelin siitä sopivan mittaisia paloja lattiaan. Seiniä jännäsi pikkusen maalata, koska halusin tietynlaisen, vähän epämääräisen efektin.
Seinä on tarkoituksella laikukas, vaalea väri kuultaa alta. Lopputulos vastaa aika hyvin sitä, mitä visioin etukäteen päässäni.
Kesäkuun alussa olin nuorimman lapsemme ja hänen kummitätinsä kanssa viikon Irlannissa. Köyhää oli anti nukkekotiharrastukseen, toisaalta en nyt kanssamatkustajien vuoksi kovin intensiivisesti etsinytkään miniatyyri esineitä. No, sain sentäs jotain. Kuvassa näkyvistä korteista voi tehdä kauniita tauluja.
Mutta muuten matka oli mukava ja antoisa. Näimme ja koimme viikon aikana paljon. Moherin kalliot länsirannikolla oli huikea kokemus. Yli 200 metriä korkeat kalliot olivat vaikuttava näky. Päivä sattui olemaan vielä aurinkoinen, ja maisema oli kuin kauniissa postikortissa.
Kuopus etenkin oli haltioissaan kyseisestä paikasta.
Goottilaista kauneutta vanhassa katedraalissa.
Tästä oli pakko ottaa kuva.
Ja silmänruokaa riitti. Tämän katusoittajan musiikki oli korvia hivelevää. Ah, niin mielettömän komea ja karismaattinen soittaja kokoonpanoineen oli
Vladimir Jablokov Slovakian festivaaliorkesterista. He soittivat mm. wieniläisiä valsseja. Vladimir-herra sai kummitädin ja minun pään ihan pyörälle, hänellä oli aikamoinen pilke silmäkulmassa. Vaikka koko iltapäivän olisimme voineet häntä huokaillen katsella ja kuunnella. Kuvitelkaa - siinä parin metrin päässä meistä soitteli taidokkaasti ja mielettömällä ammattitaidolla tämä hurmuri , mehän suorastaan rakastuttiin oitis...Ja minulla oli satavarma tunne, että hän soitti sillä hetkellä ainoastaan ja vain minulle :D. Mutta pelkäänpä, että näin ajattelivat lukuisat muutkin naiset ympärilläni. No, kuopus kyllä tipautti tätsät aika pian takaisin maanpinnalle, mutta saipa hän tovin aikaa maanitella ennen kuin sai meidät jatkamaan taas matkaa.
Guinnesin vanha ja historiallinen oluttehdas on suosittu turistikohde. Ja se kyllä yllätti meidät täysin. Ikivanhat pikkuveturit, antiikkiset koneet, työkalut ja astiat sekä valtaisa vesiputous olivat hyvin mielenkiintoisia. Siellä kerrottiin jopa Waterloon kuuluisasta taistelusta, kuten kuvassa oleva teksti todistaa. On todella käymisen arvoinen paikka, vaikka et olisikaan oluen ystävä. Kummitäti tosin ei tiennyt Guinnesin oluesta lainkaan. "Eikös se ole ennätysten kirja" hän totesi. Hih, minä sentäs tiesin, vaikka en pidäkään oluesta.
Loppuhuipennuksena korkealla tornissa oli näköalabaari, josta avautui näkymät tehdasalueelle. Pääsylippua vastaan sai maistiaisena lasillisen Guinnesin olutta. "Huh, huh, mitenkähän me jaksetaan juoda nämä" totesimme molemmat kummitädin kanssa. Se maistui kotikaljalle ilman sokeria, ainakin kummitädin mielestä. Saatiin ne vihdoin viimein juotua, mutta ei meistä kaljanjuojia tullut edelleenkään.
Mutta tähän jäin kyllä koukkuun Dublinissa.
Minä olen vähän hurahtanut teenjuontiin. Ei mitään tylsiä pussiteelitkuja, vaan kaapissa on nykyisin erinäinen valikoima toinen toistaan houkuttelevampia irtoteepussukoita. Ja teetähän täytyy osata hauduttaa juuri sopivassa lämpötilassa ja minuutilleen oikean ajan. Mies on kyllä hieman tuhahdellut pienoisille rituaaleilleni, mutta hyvältä on kuulemma tee maistunut. En sentäs ole alkanut rahdata kaupasta lähdevettä, joka olisi ihanteellisinta teen keittämiseen. Pöydällä on lisäksi keskeneräinen Helena Petäistön "Tee Teematka-kirja", joka osaltaan tietty vahvistaa asiaa.
